Rakastan poikaani. Hänen pieniä sormia, joilla tarttuu laseista/hiuksista/vaatteista kiinni. Hänen pieniä varpaitaan, joita on kiva heilutella, varsinkin kun laittaa sukkia jalkaan. Hänen silmiään, kun katselee tarkkaa maailmaan ja suoraan silmiin. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Rakastan pojassani kaikkea. En osaa kuvitella elämääni ilman häntä enää! Vaikka aamulla miten olisi väsynyt huonosti nukutun yön jälkeen, kyllä poika jaksaa saada aina hymyn huulille ja maailman taas aurinkoiseksi. Tai kun joku asia ärsyttää, poika vain hymyilee ja maailma kirkastuu. <3

Yksi päivä poika alkoi huutaa ilman syytä. Kurkku suorana, kyynel valui poskelle. Huuto rauhoittui hetkeksi, kun pääsi äidin syliin. Vain hetkeksi. Huuto alkoi uudestaan, rauhoittelu ei auttanut. Hetken, kun sai rauhalliseksi pojan, ruokaa ja sylissä  oloa. Hetkessä poika oli taas oma itsensä, nauroi ja jutusteli. Ilmeisesti niin kova nälkä tullut, että vatsaa koskenut. Olo on silloin aika neuvoton, kun toinen huutaa kyyneleen valuessa ja ei oikein tiedä mikä on. Luojan kiitos se ei ollut mitään sen pahempaa!
Sama toistui myöhemmin toisena yönä. Tutti kelpasi, rauhoittui hetkessä. Taas heräilyä, tutti suuhun, nukkumaan. Ei mennyt kauaa, kun se huuto alkoi. Kovaa. Sylistä ei voinut laskea edes hetkeksi pois, sylissä oli paras olla. Onneksi rauhoittelu ja ruoka tepsi, äidin viereen sitten lopulta nukahti. Niinä hetkinä haluaisi poistaa sen kivun lapseltaan, ottaa sen itselleen. Sydämeen koskee ja särkee, kun omalla pienellä lapsella on paha olla. Vielä enemmän siihen koskee, kun ei tiedä miten helpottaa toisen oloa. Onneksi nyt tiedetään miten toimia tälläisen tilanteen sattuessa!

Oman lapsen kanssa sitä oppii elämästä ja kenties elämään hetken kerrallaan. Päivä päivältä, tunti tunnilta. Huominen, ylihuominen, ne on siellä jossain. Nyt eletään vain tässä hetkessä ja tästä eteenpäin. On vain se hetki juuri silloin, kun ottaa lapsen syliin, katselee häntä ja tuntee sen rakkauden määrän. <3
Vaikka joskus tuntuu, ettei se päivä koskaan tule loppumaan, on iltakiukut. Sitten saa sen pienen nyytin nukkumaan, jää vain katselemaan sitä pientä nyyttiä siihen sängyn viereen. Siinä voisi tuntikausia katsella. Ihan keveästi.

Ei sitä aina ajattele miten ne pienet hetket on tärkeitä. Se hetki, kun ottaa syliin, juttelee ja suukottelee. Kohta on niin isoa poikaa, omat touhut. Joskus mietin haikeudella miten poikani on kohta iso, opettelee ryömimään, konttaamaan, kääntyilemään.. Se aika, ei sitä voi käsittää miten se voi mennä niin nopeasti. Kuukausi tuntui ennen pitkältä, nyt se tuntuu tunnilta. Puoli vuotta tuntui loputtomalta, nyt se tuntuu viikolta. Sitä aikaa ei saa takaisin, on vain ne hetket. Niihin hetkiin, kun paneutuu ja huomaa ja oivaltaa. Eihän tälläisiä ajatellut ennen lasta, vaan nyt on alkanut huomaamaan miten nopeasti se aika menee. Osaa nauttia niistä pienistä hetkistä, nauttia niistä eri tavalla. Nähdä maailma lapsen silmin, edes hetken. Lapset ja vauvat ovat niin viattomia. Maailmassa ei ole mitään pahaa, omat vanhemmat ovat parasta ja tärkein tuki ja turva. Valitettavasti näin ei ole kaikilla. 

Jospa lähtisimme pienelle retkelle katselemaan traktoria pojan kanssa, näkemään ja kuulemaan linnut, ilman maailman pahuutta.